Kemppi

Puna-armeijan kuorossa lauloi aikoinaan tenori nimeltä Arvi Kemppi. Monet suomalaiset muistavat hänet Kalinka-laulun solistina. Eläköityään tämä inkeriläinen muutti Suomeen. Hän esiintyi harrastuksekseen metroasemilla laulaen inkeriläisiä ja suomalaisia kansanlauluja. Kemppi kuoli pari vuotta sitten ehtimättä kuulla levyä, jossa on näitä hänen laulamiaan lauluja.

Muistiini on jäänyt kohtaaminen Kempin kanssa vuonna 1963.

Olin opiskelemassa DDR:ssa Jugendhochschule "Wilhelm Pieck"issä Berliinin lähellä. Meitä suomalaisia nuoria oli siellä 12 (6 tyttöä ja kuusi poikaa). Siihen aikaan harrastettiin nuorisojärjestöissä kansantanhuja ja niinpä mekin muodostimme tanhuryhmän.

Pääsimme esiintymään kesällä 1963 Berliiniin valtavan suureen kansanjuhlaan. Samassa juhlassa esiintyi myös Puna-armeijan kuoro. Kiinnitin huomiota tenorisolistiin, jolla oli suomalaisen kuuloinen nimi.

Syksyllä olimme Erfurtin kaupungissa tutustumassa paikalliseen suureen jalkinetehtaaseen. Majapaikkamme vieressä oli olutravintola, jonne menimme viettämään iltaa. Sattumalta viereiseen hotelliin oli majoittuneena Puna-armeijan kuoro ja pojat tulivat samaan kapakkaan.

Kun näin Kempin, menin juttelemaan hänen kanssaan ja yllätyin kun hän puhui hyvää suomea. Hän kertoi syntyneensä inkeriläisessä pikkukylässä ja että hän ei osannut venäjää ennen kuin vasta opittuaan sitä koulussa.

Kuorosta löytyi myös toinen suomea puhuva. Hän oli karjalaispoika Karhumäestä. Vietimme hauskan illan olutlasien ääressä. Valitettavasti emme tavanneet enää myöhemmin.

Paluu

Olen ollut poissa tästä blogista lähes kolme vuotta. En selittele sen enempää. Nyt taas kirjoituttaa.

Murhapolttoyritys

Viime aikoina on ollut keskustelua ministeri Thorsin ja muiden pakolaisiin myönteisesti suhtautuvien henkilöiden saamista tappouhkauksista. Mieleeni palautuivat kahdenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat, jolloin itse jouduin "maahanmuuttokritiikin" kohteeksi.

Heräsin yöllä 14.6.1990 n. klo 2.30 Hämeenlinnan Asemantakana sijaitsevassa talossani ja menin keittiöön juomaan vettä. Haistoin savun hajua ja ihmettelin, kuka polttaa roskia kesäyössä. Herätin vaimoni ja ryhdyimme tutkimaan, palaako meillä kotona jossakin.

Avasin vessan oven ja näin, että lattialla palaa sanomalehtiä. Liekit eivät olleet kovin korkeita, sillä lehtiä ei oltu avattu vaan sytytetty nurkista. Lattialla ne eivät saaneet paljon palamisilmaa.

Onneksi lehtiä ei oltu pöyhitty, sillä jos liekit olisivat olleet suurempia, olisi tuli tarttunut ikkunaverhoihin ja noussut kohti välikattoa. Lähes satavuotias puutalomme oli varmasti rutikuiva ja oli mahdollista, että talossa sillä me talossa olleet vaimoni, minä ja 4-vuotias tyttärentytär olisimme joutuneet murhapolton uhreiksi.

Sain tulen sammumaan käsisuihkulla ja soitin poliisit paikalle. Totesimme, että lehdet oli pudotettu avoinna olleesta tuuletusikkunasta, joka oli ulkopuolelta noin 2,5 metrin korkeudella maanpinnasta. Ne olivat olleet olleet polttajan mukana eikä esimerkiksi otettu talomme roskiksesta.


Poliisi sanoi heti, että palo ei ollut tekotavaltaan pyromaanin sytyttämä. Ikkunan korkeudesta päätellen se ei voinut olla myöskään keskenkasvuisten tekosia.

Ensimmäinen poliisien esittämä kysymys oli, onko minulla vihamiehiä. Vaikka olin ollut Hämeenlinnassa politiikassa ja muussa julkisuudessa jo useampia vuosia, en osannut nietä ketään sellaiseksi.
Ilmoitin, että ainoat henkilöt, joiden kanssa minulla oli ollut viime aikoina hieman poliittista nokkapokkaa, olivat kenraali Pajula ja konstaapeli Sirkiä, enkä pidä kumpaakaan kovin todennäköisenä murhapolttajana.

Syyllinen ei ole näiden kahdenkymmenen vuoden aikana paljastunut ja olenkin varma, ettei löydy, ellei joku tule kuolinvuoteellaan synnintuntoon ja tunnusta.

Hämeenlinnan kaupunki oli päättänyt ottaa vastaan vuoden 1990 alusta 20 kiintiöpakolaista. He olivat pääasiassa kurdeja, jotka Suomen viranomaiset olivat valinneet lähi-idän pakolaisleireiltä. Useimmat olivat asuneet IrakissaSaddamin vainoamina.

En osallistunut kokoukseen, jossa päätös pakolaisten ottamisesta tehtiin. Olin kuitenkin eri yhteyksissä ilmoittanut kannattavani asiaa. Niinpä murhapolttoyritystä koskevissa lehtiuutisissa olin jo ansainnut pakolaisia ymmärtävän henkilön maineen ja pakolaispoliitikon arvon.

Olin käynyt muutamaa viikkoa ennen Hämeen Sanomien palstoilla varsin kiivasta sananvaihtoa pakolaisten mielipiteenvapaudesta mm. kokoomuksen valtuutettuna olleen kenraali Pajulan kanssa. Olin nimittäin auttanut kurdeja heidän pyynnöstään osallistumaan kansainvälisenä työväen juhlapäivänä Hämeenlinnan vappumarssiin ja -juhlaan.

Pajula katsoi, että pakolaisten raahaaminen poliittisiin tapahtumiin vaikuttaa kielteisesti ihmisten suhtautumiseen. Vastasin kieltämättä kärkevästi, että kun pakolaiset ovat luulleet päässeensä pois maasta, jossa mielipiteen ja sanomisen vapaudet ovat kiellettyjä, he eivät voi ymmärtää, että Suomestakin löytyy kenraaleja, joille nämä ovat vastenmielisiä.

Kahdenkymmenen vuoden takainen murhapolttoyritys on ainoa minuun kohdistunut vihamielinen teko. Voin arvata, että tuntemattomaksi jäänyt tekijä ei ollut henkisesti tasapainossa, mutta se osoittaa, että vihan lietsominen voi suistaa järjettömiin tekoihin.

Saamani pakolaisten hyysääjän maine sai myöhemmin huvittaviakin piirteitä. Kurdit viettävät maaliskuussa Navruz-nimistä kansanjuhlaa, johon kuuluu mm. nuotioiden polttaminen. Eräänä vuonna Hämeenlinnan kurdit viettivät sitä Ahvenistolla. Tilaisuuden loputtua syntyi ongelma, kun autot eivät meinanneet päästä Ahveniston montusta jäisten teitten takia.

Poliisit oli kutsuttu paikalle ohjaamaan liikennettä. Eräs poliisi oli sanonut tyttärelleni: "Sano sille isällesi, että huolehtii hiekoituksesta ennen kuin järjestää tällaisia tilaisuuksia."

Minä raukka kun en tiennyt koko bileistä.

Maailman rauhankongressi

Olin aloittanut vuoden 1964 alussa uuden työni ryhmämatkavirkailijana Matkatoimisto Oy Lomamatkan kotimaanosastolla Helsingin Yrjönkadulla. Puolitoista vuotta myöhemmin sain todellisen ammatillisen tulikasteen, kun jouduin kantamaan päävastuun heinäkuussa 1965 Kulttuuritalolla järjestetyn Maailman rauhankongressin majoitusjärjestelyistä.

Helsingin seudulla oli siihen aikaan hotellikapasiteettia kesähotellit ja matkustajakodit mukaan lukien noin 1400 vuodetta. Kongressiin oli tulossa kansainvälisiä osanottajia lähes 2000 eli kaikki mahdolliset majoituspaikat piti saada käyttöön kymmeneksi vuorokaudeksi.

Hotellien vastaanottovirkailijat olivat useimmiten arvonsa tuntevia keski-ikäisiä tai vanhempia herroja, joiden kanssa oli parasta olla hyvissä väleissä, jos aikoi saada hyvää palvelua. He olivat tottuneet saamaan myös palvelurahaa. Niinpä päätimmekin järjestäjien kanssa varata tätä tarkoitusta varten sievoisen summan - useita kymmeniä tuhansia markkoja sen aikaista rahaa.

Kiersin ennen kongressin alkamista jokaisessa hotellissa jakamassa pääportsareille kirjekuoret, joissa oli noin kolmasosa palvelurahoista. Pidin huolen siitä, että saajalle tuli tietoon, kuka rahat toi ja tarkistin samalla, että varauksemme piti paikkansa.

Kun olin tehnyt toisen kierroksen kokouksen jälkeen uuden rahakuoren kanssa, olinkin virkailijoiden piirissä tullut siinä määrin tutuksi, että minulla ei ollut moneen vuoteen ongelmia saada varattua tarvitsemiani huoneita hotellipulan vaivaamassa Helsingissä.

Paria päivää ennen kongressin alkua sain tietää, että 50-jäseninen Kiinan valtuuskunta tuleekin päivää aikaisemmin kuin oli tarkoitettu. Marssin silloisen hotelli Carltonin pääportierin puheille ja kerroin tilanteesta. Hän ilmoitti, että vapaana on vain pari huonetta. Annoin hänelle parisataa ja pyysin tarkistamaan varauskirjan uudelleen. Muutamia huoneita löytyi lisää. Ladoin tiskiin satasia kunnes kaikki kiinalaiset oli kunnolla majoitettu.

Pahin tilanne syntyi kongessia edeltävänä yönä, kun kuulimme, että Italiasta tulee ylimääräinen lento, jossa on lähes 100 henkilön joukko argentiinalaisia ja italialaisia, joista ei ollut etukäteen mitään tietoa. Kaikki majoituspaikat olivat täynnä.

Olin epätoivoissani, kunnes keksin soittaa ystävälleni Domus Academican johtajalle Risto Alaviuhkolalle. Hän pyysi muutaman tunnin aikaa järjestääkseen tyhjiä huoneita sijoittamalla niisä asuvat opiskelijat toisaalle.

Kun italialaiset menivät hotelliin, siellä ei ollutkaan vielä kaikki järjestyksessä. Jonkin ajan kuluttua Kulttuuritalolle tuli pari bussilastillista raivostuneita etelämaalaisia vaatien päästä välittömästi lentokentälle ja takaisin Roomaan. Sanoin, että kone oli jo lähtenyt paluumatkalle ja ehdotin, että he palaisivat takaisin hotelliin edes loppuyöksi. Sillävälin Risto oli ehtinyt hoitaa asiat kuntoon. Koko kongressin aikana ei sieltä kuulunut valituksen sanaa.

Parin päivän kuluttua järjestäjät tulivat kauhuissaan kertomaan, että olimme sijoittaneet erään afrikkalaisen valtion ministerin opiskelijoiden terveysasemalle Eerikinkadulle. Saimme järjestettyä hänelle huoneen Vaakunasta, mutta ministeri oli jo kotiutunut niin, ettei halunnut enää muuttaa.

Maailman rauhankongressista 1965 löytyy pari ohjelmaa Elävästä arkistosta osoitteesta: http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=120&a=1103

Öljymäet

Pääsiäisen aikaan tulevat mieleen muistot lapsuuteni kotikylässä tuntemistani Öljymäen sisaruksista. He olivat aikuisia keski-ikäisiä ihmisiä, ja jokaisella heillä oli onneton loppu.

Kalle oli vanhapoika, joka asui meillä hyyryläisenä sodan jälkeisinä vuosina jonkin aikaa. Hänellä oli pirtissämme sänky, eikä juuri muuta omaisuutta kuin Winchester-luodikko. Hän oli taitava metsästäjä. Muistan kun hän ampui pihaltamme kotipeltomme reunassa koivikossa aterioivia teeriä. Joka talvi aittamme pullisteli hänen ampumiaan jäniksiä ja metsälintuja.

Kun perheemme kasvoi, pieni tupamme kävi ahtaaksi ja hän muutti naapurikylään. Pari vuotta myöhemmin kuulimme hänen ampuneen itsensä Winchesterillään metsästysretkellään.

Kaisa oli itsellinen vanhapiika, joka sai elantonsa tekemällä talojen emännille pieniä töitä; kehruuta, hierontaa ja muita palveluksia. Hän asui pikkuruisessa kyläläisten hänelle talkoilla rakentamassa mökissä vajaan kilometrin päässä kodistani.

Joskus neljä-viisikymmentälukujen vaihteessa Kaisa otti mökkiinsä asumaan nuoremman veljensä Einon. Meillä lapsilla ei ollut tietoa, mistä hän tuli. Hän oli aika hiljainen mies, mutta kävi aina silloin tällöin meillä juttelemassa isäni kanssa.

Viimeisen kerran hän kävi meillä toisena pääsiäispäivänä, vuotta en muista. Hän oli sillä kertaa tavallistakin hiljaisempi. Hän vaan istui tupamme keinutuolissa, tupakoi kiivaasti ja nyppi koko ajan sarkahousuistaan nukkaa. Jollakin tavoin hän kiinnitti meidän lasten huomiota niin, että seurasimme häntä salaa hänen lähdettyään.

Onneksi emme seuranneet häntä perille kotiinsa saakka, sillä hän oli heti kotiinsa tultuaan tappanut sisarensa lyömällä porraspieleen varaamallansa kirveellä häntä päähän. Lähinaapurit hälyttivät poliisi Plantingin paikalle. Poliisi ajoi Einoa takaa ja tavoitti hänet kylän keskeltä pellolta.

Oikeudessa Eino todettiin mielisairaaksi ja siten syyntakeettomaksi ja hän vietti todennäköisesti loppuelämänsä suljetussa laitoksessa. Niin loppui Öljymäen suku.

Stalinin kuolinpäivä

Oli maaliskuun viides päivä vuonna 1953. Minä olin 11 vuotias koululainen Kärsämäen Ritomäen kylän koulussa. Päivä oli hyvin tuulinen ja välillä tuli lähes vaakasuoraan lentäviä räntäkuuroja.

Olimme tunnilla, kun luokan ovi repäistiin auki. Ovelle ilmestyi isäni, kylän ja koko pitäjän tunnetuin kommunisti. Hän ilmoitti koulun johtajana toimivalle naisopettajalle, että naapurimaamme päämies Josif Stalin oli kuollut ja että radiossa oli käsketty laittamaan kaikkien julkisten rakennusten liput puolitankoon.

Julkioikeistolaiseksi tunnettu vanhapiikaopettajamme suostui kovasti vastustellen nostamaan lipun salkoon. Lippu oli vanha, haalistunut ja hiutunut. Niinpä se ei kestänytkään ankaraa tuulta vaan repeili käyttökelvottomaksi.

Opettajamme jaksoi muistuttaa vuosikausien ajan meille lapsille kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa yhteyksissä, kuinka Martikainen revitytti koulun lipun.

Kemppi

Netistä sattui silmiini, että Arvi Kemppi on kuollut 2.10.2008 Helsingissä. Ne, jotka ovat joskus kuulleet tai nähneet vaikkapa televisiosta Puna-armeijan kuoron esiintyvän, muistanevat Kalinka - laulun tenorisolistin. Tämän bravuurikappaleen esittäjä oli nimeltään Arvi Kemppi.

Tapasin Arvi Kempin 45 vuotta sitten erikoislaatuisissa olosuhteissa. Olin vuonna 1963 opiskelemassa Itä-Saksassa Internationale Jugendhochschulessa lähellä Berliiniä. Kurssillamme oli 12 suomalaista. Siihen aikaan harrastettiin nuorisojärjestöissä paljon kansantanhuja ja niinpä sitten muodostimmekin 6 parin tanhuryhmän.

Olimme kesällä 1963 esiintymässä Berliinissä suuressa ulkoilmajuhlassa. Samassa tilaisuudessa esiintyi myös Puna-armeijan kuoro. Kiinnitin huomiota siihen, että tenorisolistilla oli suomenkielinen nimi.

Syksyllä olimme Erfurtin kaupungissa tutustumassa erääseen tehtaaseen. Menimme viettämään iltaa majapaikkamme vieressä sijaitsevaan olutravintolaan. Huomasimme, että ravintolassa oli myös venäläisiä ja tunnistimme joukosta kesäisen konsertin solistin. Menimme juttelemaan ja vietimme hänen ja erään muun suomea taitavan Puna-armeijan kuorolaisen kanssa rattoisan illan.

Arvi Kemppi kertoi, että hän oli syntyisin inkeriläiskylästä, jossa puhuttiin lähes yksinomaan suomea. Hän oppi venäjää vasta koulussa. Sodan aikana hänen perheensä oli siirretty Siperiaan, jossa venäläistyminen jatkui. Armeijassa hän pääsi kuoroon ja nyt hän oli siis DDR:ssa palvelevien nevostojoukkojen kuorossa.

En tavannut häntä myöhemmin henkilökohtaisesti, vaikka kävinkin myöhempinä vuosikymmeninä Suomessa vierailevan Leningradin sotilaspiirin Puna-armeijan kuoron konserteissa. Arvi Kemppi oli palannut DDR:sta ja esiintyi tässä kuorossa.

Netistä löytämieni tietojen mukaan Arvi Kemppi jäi eläkkeelle 1990-luvun alussa ja muutti Helsinkiin 1993. Hän lauloi useissa kuoroissa ja perusti lauluyhtyeen ja esiintyi erilaisissa inkeriläisten tilaisuuksissa. Toisinaan hän lauloi suomalaisia kansanlauluja rautatie- ja metroasemilla. Kansanlauluista on ilmestymässä vuonna 2009 postuumisti levy.